Hilja Kuusi

HILJA KUUSI (TAVELA) 1889-1953 -SUONIEMEN perinteen ja murteen taitaja

Rouva Kuusen keräämät ja kirjoittamat muistiinpanot kuuluvat maamme parhaimpiin kansanperinteen lähdeaineistoihin. Ne löytyvät Suomalaisen kirjallisuuden seuran ja kotimaisten kielten arkistoista. Paitsi, että muistiinpanot ovat kirjallisuuden tutkijain kesken arvossapidettyjä, niin samalla niissä on tallennettuna paljon kotipitäjän historiaa ja kansanperinnettä. Hilja lähetti ensimmäiset kirjoitelmansa 1927 ja viimeiset 1952 saamatta niistä mitään korvausta. Kirjoittaminen oli hänelle mieluinen harrastus ja hän kiittää vanhempiaan tästä taidosta. Hän avusti myös 1929 turkulaista retkikuntaa, joka teki kuvaus- ja perinteen keräysmatkan Sarkolaan.
Hilja Kuusi keräsi sananlaskuja ja sanontoja 1930-Iuvulla Sanakirja-säätiöön n.1000 kpl. Hän kirjoitti muistiin myös paikannimiä ja niihin liittyviä kertomuksia. Vanhoja ruoka- ja leipomisohjeita löytyy pienen keittokirjan verran. Hilja kirjoitti käsin kauniilla käsialalla ja hyvällä suomenkielellä, mutta osasi kirjoittaa murrepakinoita myöskin Suoniemen vanhalla kansankielellä.
Hilja Kuusi on kirjoittanut lyhyen kertomuksen elämästään ja lainattakoon tähän lapsuuden kuvaus.

TOLPPARIN ELÄMÄÄ
Yksinäisen metsätorpan ainoana lapsena minulle on jäänyt vanhemmistani tavattoman paljon muistoja, koska muuta seuraa ja vaikuttimia ei ollut saatavissa. Heidän neuvonsa ja opetuksensa ovat lähtemättömästi syöpyneet mieleeni. Ne eivät unohdu, vaikka vanhemmiten muisti joissakin muissa asioissa on alkanut pettää. Näen vieläkin heidän eleensä ja ilmeensä heidän suorittaessaan jokapäiväisiä askareitaan ja olen kuulevinani heidän äänensä. Tiedän heidän naimisiin mentyään ensin asuneen hyyryllä jonkun sukulaisensa Iuona, mutta pian isäni teki Luidin talon isännän kanssa "tolpparin konrahrin", jonka nojalla hän sai taksvärkkiä vastaan haltuunsa n. viiden tynnyrinalan suuruisen raivaamattoman hakamaan, johon kuului myös hyllyvää suota, lettoa. - Siitä se sitten alkoi. Nuoria, terveitä ja elämänhaluisia olivat molemmat, eikä vastuksia pelätty enempää kuin työtäkään. Ei laskettu työpäivien pituutta, eikä tuntipalkkoja, vaan lähdettiin yhdessä aamuisin auringon noustessa "hyyryhuoneesta" kohti tulevaa kotia. Käki kukkui ja pikkulinnut lauloivat niin, ettei sellaista helinää koskaan "kyläskylissä" kuultu. lhmettelivät kai uusia naapureitaan. llmestyipä sinne nuorenparin ikioma ruskean ja valkoisenkirjava lehmäkin, joka sai ensihätään suojapaikkansa suuren kuusen juurella, sillä kaikkea ei saanut kädenkäänteessä valmiiksi. Oli kuokittava peltoa ja rakennettava yhtäikaa. Mutta vähitellen valmistui "pellonplätti" sinne, toinen tänne, kivien rakoihin. Lehmäkin pääsi kuusen juurelta omaan pieneen navettaan, ja sen jälkeen Vihtori Tiltansa kanssa omaan pirttiin asumaan. Hevosta ei ollut alkuaikoina itsellä, vaan milloin sitä tarvittiin, niin se "vuorottiin" naapurilta päivätyötä vastaan. Myöskään kesälaidunta ei ollut lehmälle, joten sekin oli vuokrattava ja siita tehtävä "miehen taikka vaimoihmisen" 12 työpäivää. Samoin oli talviruokintaa varten vuokrattava heinämaata. Vielä täytyi perunaa ja ohraakin vuokrata johonkin taloon kylvöön. Kun nämä kaikki täytyi korvata päivätyöllä - jokaviikkoisen taksvärkin lisäksi - niin arvaa, ettei torpan asukkaille tahtonut kesäaikana jäädä aikaa omiin töihin ollenkaan. Äitini joskus kertoi, kuinka hän päivätöihin lähtiessään otti minut mukaansa. Siellä sain sitten jossakin pellonpäässä oleilla hänen haravoidessaan tai leikatessaan pellolla ja vain välillä hänen käydessään syöttämässä. Illalla kotiin palatessa hänellä oli korvikoppa selässä ruohoja täynnä, joita oli pyörtänöiltä saanut koota lehmää varten. Molemmat kätensä hän tarvitsi kopan kantamiseen ja minä olin hameen helmassa, jonka liepeestä hän piti hampain kiinni. Äitini oli muuten hyvin iloinen luonteeltaan. Han lauloi ja osasi paljon lauluja: kaikenlaiset arkiveisut ja myös tunnetuimmat kansanlaulut, uudet ja vanhat. Näitä hän lienee oppinut palvellessaan opettaja Lindroosilla Tottijärven kansakoululla. Siellä hän oli oppinut myös kirjoittamaan. Hän käytti puheessaan tavattoman paljon sananparsia,
sekä lainattuja, että omatekoisia. Laulunlahja lienee ollut hänellä perinnöllinen, sillä hänen ainoa veljensä oli kyläsoittajana tunnettu Vesilahdessa ja naapuripitäjissä.

Isä oli taitava ja monitoiminen lsäni oli taitava työntekijä "pihalla ja pirtissä". Hän oli roteva varreltaan -
kolme kyynärää ja tuuma hänellä oli pituutta - olemukseltaan suora ja ryhdikäs. Tuskinpa häneltä kukaan uskalsi tulla kysymään "miehenvastusta" niinkuin siihen aikaan tappelupukarilla oli tapana tehdä. Tunnettua oli myös, ettei ns. varsityössä, kuten elonleikkuussa, niittotyössä jne. kukaan lähiseuduilla hänelle riittänyt.
Naapurit tapasivatkin sanoa: "Kyllä Luidin työt tulee tehtyä pellolla ja niitulla, kun siellä Tavela joukossa laasee" -Ansiotöikseen isäni teki rakennusurakoita, availi soita viljelykselle, kaivoi järvien välisiä suuria laskuojia -parikin sellaista muistaakseni- ja suoritti kerran omalla vastuullaan Sarkolan myllyjoessa olevan Käärrekkosken perkauksen.
Lisäksi hän talvisin näperteli naapureille ja kyläläisille kaikenlaisia puuastioita, kuten saaveja, ämpäreitä, kiuluja, kehloja, pyttyjä, korvikoppia, kesseleitä sekä myös rekiä, potku- ja mahakelkkoja, suksia ym, piironkeja, tuoleja ja keinutuoleja. Kaikki nämä han teki alkeellisilla, enimmäkseen omatekoisilla työkaluilla.
"Käsillisen lahja" lienee hänelle periytynyt vanhemmilta, sillä hänen isänsä Adolf Kivistö -syntyisin hänkin sarkolalainen oli taitava ja tunnettu puuseppä, joka kelpasi tekemään kaikki sen alan työt Kuljun, Maurin ja Kauniaisten kartanoissa. Äiti, talon tytär Pirkkalasta, oli "herraslaakaisen " kirjoissa, hän kun seurusteli mielellään ns. parempien ihmisten kanssa ja sanoi "rouva", kun muut puhuivat "prouvasta". Hän oli myös taitava käsistään, "kankuri", joka kutoi paikkakuntalaisten kankaat.
Isälläni oli erinomainen tiedonhalu. Han luki kaikki kirjat mitä käsiinsä sai; lainaili naapureilta vanhat aikakauskirjat ja sanomalehdet. Samoin hän oli Suoniemen kirkolla sijainneen lainakirjaston vakinainen asiakas. Raamatun hän oli lukenut neljä kertaa kannesta kanteen, ja ilmiömäinen muistaja kun oli, ei häntä sen tuntemisessa kukaan pussiin pistänyt.
Sanomalehdet hän tutki tarkkaan - vaikka paljon ei niitä lapsuudessani ollutkaan. Muistan kuitenkin kotiini tulleen Lähetyssanomat ja Pellervon sekä Koiton. Tampereella ilmestyvä Aamulehti tuli meille niin kauan kuin muistan. Ensin se tuli yhteisesti Pauhun talon kanssa, jolloin sitä vuoroon luettiin, mutta myöhemmin se tilattiin yksistään kotiini.
Luonteeltaan isäni oli tavattoman huumorintajuinen, teki pilaa omistaan ja muiden heikkouksista. Jos joku teki jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tai sopimatonta, niin isä sepitti hänestä heti "laulun", johon sekoitti tavallisestl itsensäkln. Merkillistä kyllä ei hän koskaan saanut tällaisesta kenenkään vihoja päälleen, vaan päinvastoin kaikki näyttivät ottavan asian kurinpidollisena oikaisuna. Elävästi muistan varhaisilta lapsuusvuosiltani sadut, jotkä isäni kertoi pitäessämme hämypyhää puolipimeässä pirtissä iltaisin. Satuja hän osasi paljon ja tekaisi uusia entisten loppuessa. Muistan myös pitkät syys- ja talvi-illat, jolloin odottelimme isää palaavaksi kotiin "taksvärkista". Puhdetöitä tehtyään hän saapui vasta tuossa kello 8-9 aikaan. Tavallisesti minä olin jo vuoteessa peitteen alla “koiranunia" nukkuen ja kuuntelin kun äiti kehräsi ja hyräili surumielisiä lauluja, esim. "Tääll` Pohjanlahden rannall", "Tuoll` on mun kultani", "Mistäs tulet kustas tulet" jne. Saapui vihdoin siihen isäkin, astui sisään ovesta, ensin kylmää ja märkää huumaten, alkoi riisuutua ja kertoilla kylällä kuulemiaan uutisia tuoden näin tuulahduksen kylänaukealta syrjäkulman pirttiin. Sai sitten kylmät ja märät jalkineensa vasta lämmitetyn uunin päälle kuivumaan, paneutui vuoteellensa, risti kätensä ja siunasi itsensa nukkumaan. Viimeksi kävi äiti yöpuulle unohtamatta hänkään siunata perhettään ja itseään.

Toistuva hallan pelko

Järkyttävin elämykseni lapsuudessani siitä asti kun ymmärtämään opin, oli suvisin toistuva hallan pelko ja tuho, jolta kotini viljelykset tuskin yhtenäkään suvena kokonaan säästyivät. Siihen olivat syynä ymparillä olevat, silloin vielä viljelyksille raivaamattomat suot. Muistan juhannushallan, jolloin ruis oli arimmillaan. Muistan kuinka silloin kesän kauneimmillaan ollessa ilma muuttui yht`äkkiä uhkaavan selkeäksi ja hyiseksi.
Huolestuneina ja levottomina seurasivat vanhempani - niinkuin kaikki muutkln heidänkaltaisensa eläjät - ilman muuttumista. lltapuoli yötä meni säätä tarkkaillessa. Puolenyön jälkeen tehtiin mitä tehtavissä oli pelätyn vihollisen karkoittamiseksi. Kannettiin risuja ja katajia pellon päähän ja sytytettiin ne, jotta savu lankeaisi laihon turvaksi, ja vedettiin köyttä pitkin sarkaa, jotta laiho saataisiin liikahtelemaan, sillä tuulen hengähdystä ei sen suojaksi tällaisena yönä suotu. Ei siinä tuskailtu eikä voivotettu -sellainen ei silloisille mielialoille tuttua ollut. Vaiti vain tehtiin mitä voitiin ja odoteltiin auringonnousun aikaa, jolloin halla harmaan partansa kanssa koko vihallaan päälle kävi. - Myös pirtissä peitteen alla valvoi metsätorpan lapsi ja rukoili Taivaan lsää vanhemmilleen avuksi hallan torjunnassa. Ajatukset lensivät niihin onnellisiin koteihin, joiden ei kylänaukeilla tarvinnut hallan tähden öitään murehtia. Kuumat säälin kyyneleet vuotivat silmistä oman isän ja äidin tähden.

-Tavallisesti kaikki vaivannäkö meni turhaan, sillä aamulla oli viljankorsi kuin kynttilä. lsäni sanoi:" Ostoseen meni tänäkin vuonna". "Jah, jah":huokasi äiti.

Lähteet: Aamulehti 3.9.1950. Kansallisarkisto

Keräili Raili Ylinen