Ylisen Pransi

Eräs Ylimikkolan, -tuonnempana Mikkolan, lähinaapureita oli Konstin l. Tempun päreillä vuorattu pirtti. Se oli joskus suurten nälkävuosien aikoihin ns. multapenkin päälle rakennettu täyshirsinen rakennus. Rakennuksen Pikku-Pirjolan puoleisessa päädyssä oleva vinokattoinen lato-osuuskin oli hirttä, tosin pyöreätä. Asumiseen tarkoitettu osuus sisälsi eteishuoneen, josta kävi peiliovi varsinaiseen asuinhoneeseen, pirttiin tai tupakeittiöön, miksi häntä nykyään sitten nimitettäisiinkään. En tarkoin muista miksi isäntä Frans Ylinen sitä nimitti, hänellä oli kyllä tarvittaessa varsin osuvia, nasevia nimityksiä elämän eri ilmiöihin ...

Ylisen emännän nimi oli Olga. Han oli pitkähkö työteliäs ihminen. Luonnehtisin häntä perheenäidiksi, joka vaivojaan säästämättä piti kodin kunnossa ja että hänen kaksospojillaan Mikolla ja Yrjöllä sekä miehellään Pransilla oli ajallaan ruoka pöydässä, ehjät ja puhtaat vaatteet sekä siisti ja lämmin tupa. Sähköjä ei Ylisen pirtissä ollut.. Ei sen puoleen ollut koko kylässäkään, ennen kevätmaariaa -45 jolloin Mikkolassa syttyivät ensikerran sähkövalot, osittain talkootyöllakin hankituista linjoista. -Olinhan niissä talkoissa minäkin, ajoin pääasiassa huoltoajoa Mikkolan Hipan kanssa siitä Ruolahden tiehaarasta kirkolle ja pappilaan. Vanhempien miesten luottamusta osoitti hyvin se, etta sain viedä kaikki muuntajat paikoilleen jne.

Niin, Pransi ei halunnut silloin sahköistää pirttiään, vaan öljylamppu sai karbiidivalon kanssa valaista tupaa edelleen. Siinä ovipielessä vasemmalla puolen oli valkoiseksi kalkittu muurirustinki, jossa ensin oli ns. matopesäinen hella, hellan takana uuni missä saattoi valmistaa ruokaakin. Muurin holveissa oli hyvä kulvatella tallukoita ja Iapasia. Sitten oli astiakaappi seinällä, sänky, pöytä ikkunan edessä tuoleineen. Peräseinällä seisoi piironki, jonka päällä oli joitakin valokuvia, sekä pendyylikello joka soitti niin aseteltuna kauniin valssisävelmän. Oikean puoleisella selnällä oli pari kaappia, ruokapöytä lkkunan edessä penkkeineen ja ovensuussa sänky. Frans Ylinen istui mielellään sängyn laidalla. Vieras pyydettiin istumaan keskellä lattiaa olevaan keinutuoliin. Keinu oli lattian alla olevan kellarin luukun päällä niin, että kun Olga halusi käväistä "jääkaapillaan" niin piti keinu ja sen alla oleva matto siirtää sivuun..
Pirttihuoneen seinän takana oli huoneen pituinen komerotila ja eteisessä höyläpenkki. Frans Ylinen oli käsistään kätevä mies ja hänellä oli visuaalista hahmotustaitoa ja luonteeltaan han oli perfektionisti. Väitänkin, että jos hän olisi aikoinaan saanut koulutusta, hän olisi ollut eräs aikakautensa huomattavimmista kuvanveistäjistä tai kirjailija. Monet kerrat istuin Ylisen keinustuollssa, tosin pienen kursailun jälkeen ja kuuntelin Pransln tarinointia. Valitettavasti muistini ei ole enää parasta lajia, mutta joitain hänen kertomiaan on jäänyt mieleen, tässä eräs: Olimme uittohommissa tuolla Niemojoen latvoilla yhtenä keväänä. Siellä oli tuuli kaatanut joen poikkisuuntaan tuommosen 6-7" liekon oksineen päivineen ja se oli vielä kannossaan kiinni. No, annas olla, se meitin pomo sanoi, etta kuka sen tuolta joesta pois ottaa niin saapi viikon palkan ja rokulipäivän päälle. Pransi tai Pranse, niinkuin Olga sanoi, oli aivan verraton kertoja, jolla dramatiikan taju oli veressään, otti ja latasi piippunsa sekä jatkoi vasta saatuaan presut palamaan.

"Saanko minä yrittää'?", eräs vähänläntä äijätattara astui esiin sieltä uittomiesten takaa. Pomo vilkaisi noin kuin aavistuksen arvioiden miestä, hymähti sitten kuin itsekseen.

"Jaa, niin mikäpä siinä..."

"Minä tarvitsen vahvaa köyttä", se lyhyt mies sanoi, samalla kun riensi jo kohti sitä kaatuneen puun tyvipäätä. "Tuodaan", pomo lupasi ja katseli kuinka mies katkaisi puun tyvestä poikki ja sitten sitoi sen miesten tuoman köyden toisen pään tukevasti sinne tyvipuoleen puuta. Otti sitten sen toisen pään köydestä olkapäälleen ja lähti askeltamaan myötävirran suuntaan pitkin joenpenkkaa. Sitten kun köysi oli tiukalla mies vilkaisi yli olkansa ja
hihkaisi:

"Ja sitten yhtä aikaa, pojat." Se liekopuu nousi ylös joesta hitaasti, mutta varmasti, Pransi vakuutti. Vaikka ei me siinä muita nähty vetämässä...
Jaa, ja mies sai palkkansa? Kyllä, sanoi Pransi painokkaasti, nousi kopistamaan piippunsa tummuneen hellanpesän tuhkan päälle. Pieni tuiju paloi pesän ottalla luoden suurrealistisen varjon Pransin taakse seinälle. Kun kertoja jatkoi:
-Mutta sitä miestä...sitä ei sen koommin kukaan meistä ole nähnyt eikä tavannut.
Ja suuri mustavalkoinen kissa katsoi silmät pyöreinä muurin holvista ....

Esko Huhdanpää