Koulumuistoja osa4

ONNENPOTKU

Kovan ja lumisen talven jalkeen tuli sitten taas kevät. Se tuli parissa kolmessa päivassä, niinkuin se usein täällä tapahtuu. Vedet virtasivat valtoiminaan ja sinivuokot sekä rentukat ponkaisivat kilvan kukkimaan. Vesimyllyjä rakenneltiin innolla puroihin. Kevätlinnut, joita siihen aikaan oli vielä hyvin runsaasti, keikkuivat aidanseipäitten päissä ja kivitaskuja oli joka kivikasalla. Koulutyössä kevät aiheutti myös melkosia muutoksia, kun lumi hävisi koulun pihasta. Tytöille ilmestyi värikkäitä kummipalloja, joilla he sitten pelasivat seinäpalloa. Me pojat emme oikein jaksaneet käsittää, minkätähden palloa piti heittää milloin reiden alitse tai olkapään ylitse. Ei sitä kauan viitsinyt katsella. Eihän kaikilla ollut varaa ostaa kummipalloa, mutta he hyppäsivät ruutua tai juoksivat littaa. Joillakin pojillakin oli palloja ja niitä lyötiin sitten välitunnilla. Sääntönä oli, ettei pallo saanut Ientää kanttorin pihaan saakka. Ne joilla ei ollut palloa, toimivat pallon hakijoina ja hauskaa oli kaikilla. Koululla oli myöskin jalkapallo (siihen aikaan potkupallo) mutta sen sisäkumi oli melkein aina puhki. Opettaja koetti kyllä suutaroida sitä kuntoon, mutta jos se kesti pari päivää, niin se oli taas sisällepain pullillaan kuin kupparin posket. Silloin kun pallo oli kunnossa, emme me pienemmät pojat päässeet sitä paljon potkaisemaan. Kyllähän me sitä kovasti yritimme, mutta jalka osui aina johonkin muuhun kuin palloon sillä seurauksella että saappaitten puunauloilla kiinnitetyt puolipohjat irtosivat kärkiosastaan ja kotiin mennessä ne lerppuivat kuin vanhan tamman alahuuli. Seurauksena oli kotona melkoinen määrä hyviä neuvoja mitenkä ainoita koulujalkineita tulee kayttää. Pohjat olivat kuitenkin aamulla kiinni jälleen, koska isä oli ne illalla korjannut. Tämä tapahtui muistaakseni kolme kertaa, tosin ne saarnatkin aina laimenivat ja kelin kuivuttua päästiin sitten kummitossu kantaan ja silloin askeleet tuntuivat arvaamattoman kevyiltä. Kerran minäkin sain sentään potkaistua palloa oikein kunnolla ja sen potkun muistan Iopun ikääni. Pallo sattui potkijoilta karkaamaan opettajan keittiön lasin alla olevaan keittiön ja eteisen väliseen nurkkaukseen, jossa olivat katolle johtavat puiset tikapuut. Potkaisin palloa oikein sydämeni halusta ja pallo nousi komeasti opettajan ikkunaan ja suoraan pokan sivussa olevaan lämpömittariin, joka iloisesti kilisten särkyi sadoiksi sirpaleiksi ja sen elohopea lensi tuhansina pisaroina koulun kivijalan juureen. Olin aika tavalla hölmistynyt ja potkun antama ilo vaihtui syyllisyydentuntoon. Kaikki hyvät toverini häipyivät vilauksessa loitommalle jättäen minut yksin kohtaamaan sen mikä tuleman pitää. Ei kestanyt kauaa, ennenkuin Pälve ilmestyi kivirapuille pyyhkiellen suupieliään valkoisella nenäliinallaan ja kysyi: "Kukas sen pallon potkaisi ikkunaan’?“
Minä olin jähmettynyt paikalleni enkä nähnyt muuta mahdollisuutta kuin myöntää tihutyöni. Opettaja otti sitten puheenvuoron ja sanoi: "Koska tämä mittari oli minun yksityisomaisuuttani, niin sinun ei tanvitse sitä maksaa, jos se olisi ollut koulun mittari, niin olisit saanut sen maksaa." Tämän Salomonin tuomion annettuaan hän meni takaisin keittiöönsä, kai jatkamaan kahvinjuontiaan. Tulivat sitten siihen toisetkin pojat urkkimaan että mitä se opettaja sinulle sanoi, paljonko arestia sait? Selitin vaatimattomasti, että sovittiin tässä että kun se oli jo niin vanha mittari, niin sitä ei tarvitse millään tavalla korvata. Koulun kello lopetti enimmät utelut siihen. Uutta mittaria ei siihen ikkunaan enään minun aikanani tullut, entiset pitimet siinä vain pysyivät.

Yksi koulupäivä uhrattiin aina keväällä koulun pihan ja ympäristön siivoamiseen. Se siivottiin aina maantielle asti sekin alue joka nykyään kasvaa aarniometsää. Oppilaat saivat edellisenä iltana kehoituksen tuoda aamulla luutia, koppia ja haravia, että työt saatiin käyntiin. Opettajat olivat myös mukana se oli aina hauska päivä muun aherruksen lomassa. Vappunakin käytiin silloin koulua, mutta sen keväisen päivän kunniaksi uhrattiin aina pari tuntia (jos oli kaunis ilma) ja koko koulu kiipesi Lerunvuorelle. Sen laki oli silloin niin avoin, että kylät ja järvi olivat kuin tarjottimella nähtävänä. Kovan säästämisen tuloksena oli useilla pojilla limpsapullo, josta sitten naukkailtiin juhlan kunniaksi. Parin naukun hinnalla joku ahkera hakkasi antajan nimikirjaimet kallioon. Satoja nimikirjaimia sinne kallioon on hakattu. Tuskin yhtään enään on luettavissa. Aika on ne syönyt, niinkuin useimmat hakkaajatkin. Jäljellä on vain ajan kultaamat muistot siltä ajalta, jolloin ei vielä tiedetty, mitä elämä on kunkiosalle varannut.

Jaakko Vahalahtilainen