Luontoretki

Ihmisten luontoharrastus, luonnossa liikkuminen sen eläimistöön ja kasvistoon sekä moniin salaisuuksiin tutustuminen on lisääntynyt parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Ei ole harvinaista, että lähdetään kauaksi omalta paikkakunnalta luontoretkille
ja vaelluksille etsimään eksotiikkaa, jota ei uskota lähitienoilta löytyvän. Luulen kuitenkin, että itsekukin voisi etsimällä kohdata ihan uusia ja yllättäviä asioita aivan kotinurkiltaankin. Niiden ei tarvitse olla suren suuria, mutta ne voivat silti olla kiehtovia kokemuksia kotiseudun luonnosta.

Olin jo edellisenä iltana ajatellut lähteä tekemään aamupäiväretken lähiympäristön pelloille ja metsiin. Panin kiikarin ja pienen lintukirjan vyölaukkuun ja astuin ovesta pihamaalle. Lapsuudesta saakka tälle vuodenajalle tuttu keltaisten vaahterankukkien hunajainen tuoksu ja mehiläisten pörinä niiden ympärillä, puiden latvuksissa, täytti ilman. Oli toukokuu vuonna 1989.
Nousin polkupyörän satulaan ja lähdin polkemaan Tynnyrkiventietä Tottijärven suuntaan. Tapani mukaan pysähdyin heti meidän notkoselkäisen riihen jälkeen tähystämään ja kuulostelemaan peltoaukean näkymiä ja ääniä. Korkealta, niin korkealta ettei paljain silmin erottanut kuului kiurun yhtämittainen liverrys ja paljon alempaa, pellon yltä, töyhtöhyyppien kimeä naukuna kun ne tekivät taidokkaita syöksyjään pesimäpaikkansa yläpuolella. Takanani Pöysärinmäen kuusikossa lauloi peippo reipasta sunnuntaisäettään tuontuostakin.

Nousin polkemaan eteenpäin ja saavuin jo lähes Tuomolan tienhaaraan, kohtaan missä ikivanha lähdeoja juoksee tien alitse. Pienen pieni puronen, mutta siinä samassa uomassa se on kaiketi viimeisen jääkauden jälkeisen ajan, muutaman tuhat vuotta, alueensa vähiä vesiä Niemojokea ja Sarkolanlahtea kohti kuljettanut. Saattaapa joskus huhtikuulla ojan liejukosta nähdä metsäviklon pakenevan tai taivaanvuohen räpsähtävän heittelehtivään lentoon. Keltaiset rentukat vilahtivat ojassa, kun pyöräni ylitti betonirummun ja samassa olinkin jo polkemassa Pauhunahdetta ylös.

Pauhunahde on saanut nimensä vuosikymmeniä sitten hävinneestä Pauhu-nimisestä, nykyään Erkkilän omistamasta maatilasta, jonka pellot sijaitsevat tämän ahteen sivussa ja ulottuvat pitkin tien vartta Tottijärven rajaan, nykyiselle asfalttitielle asti. Muutama
polkaisu vielä ja siinä vasemmalla puolella ennen Sorrin taloon vievän tien risteystä olikin entisen Pauhun talon tonttimäki, jossa tilan hirsinen asuinrakennus oli sijainnut vielä vuosisatamme parilla ensimmäisellä vuosikymmenellä ja jonka paikkakuntamme
muutamat vanhimmat asukkaat vielä muistavat. Tietä kohti laskeva melko jyrkkä etelänpuoleinen rinne koivuineen, tuomi-, leppä-,
paju- ja pihlajapensaineen oli saanut olla luonnontilassa jo kauan. Vadelma ja ruokohelpi peittivät laajalti avoimen maan. Kolme, neljä vanhaa omenapuuta olivat kai enää näkyviä muistoja entisistä ajoista jolloin tuolla mäellä vielä asuttiin ja elettiin niukoissa oloissa pärepihtien, savusaunojen ja varstariihien aikakautta. Ylhäällä oikealla seisoi myöhemmin rakennettu jo iäkäsilmeinen, harmaalautainen lato.

Tiesin ennestään, että tämä villinä kasvava alue oli useille lintulajeille mieleinen ja että moni siivekäs, harakkaa myöten, piti sitä aika ajoin tukikohtanaan. Niinpä en kovin erään pienen, aidon maalaislinnun soidinlaulun. Lintu toisti lauluansa harvakseltaan ehkä puolen minuutin tai minuutin väliajoin. Huomasin, ettei se ollut mikään mestarilaulajan tuote. Säe oli aina samanlainen, lyhyt, yksinkertainen ja vaatimaton, mutta laulun hienostelemattomuus ja siinä mukana oleva hitunen haikeutta tekivät siitä mieleeni painuneen, unohtumattoman elämyksen.

Kesti kauan ennenkuin vihdoin viimein sain sen kiikariini tontin alareunassa olevan koivuryhmän latvasta. Linnun pää oli yhtä kevään heleän vihertävä kuin lehdet siinä koivussa, jonka oksilla se tasapainoili tuulessa. Kurkku oli keltainen, vatsa ruosteenruskea ja selkä ruskehtava. Otin lintukirjan laukusta ja selaisin sitä hetken. Tämä lintu löytyi sirkkujen joukosta. Olin odottanutkin ennen pitkää tapaavani tuon peltoaukeiden asukkaan, peltosirkun. Vaikka se täällä päin onkin aika vähälukuinen.
Silloin tiesin myös, etten tule koskaan unohtamaan tätä vaatimatonta laulajaa. Se kesä meni menojaan, tuli syksy ja talvi ja taas uuden kevään toukokuu. Olin kulkemassa jälleen kerran Pauhun ahdetta tuon entisen talonpaikan ohi. Katselin koivun latvaan ja taisinpa syyllistyä yksinpuheluun. ”Hei peltosirkku, oletkohan tullut, mahdatko jo olla siellä. Olen jo odotellut sinua, mutta taidat olla myöhässä tänä vuonna, vai tuletko enää ollenkaan. No, jos oletkin siellä, en halua häiritä sinua enempää, mutta kuuntelisin mielelläni hetken lauluasi.” Tovin odoteltuani jatkoin matkaani, mutta kun olin ehkä kivenheiton päässä tonttimäestä, takaani kuului peltosirkun laulu. Koruton, arkipäiväisen tuntuinen, viehättävän surumielinen soitto, jonka tuuli vaimensi nopeasti ja vei mukanaan. Heilautin kättäni ja menin menojani.

Seuraavana vuonna ja vielä sitäkin seuraavana, kenties viimeisenä keväänään peltosirkku palasi laulamaan koivuunsa. Tuolle päivänpaisteiselle rinteelle, jonka se oli valinnut asuinpaikakseen, lyhyen, nopeasti ohikiitävän elämänsä ajaksi. Niinkuin ihminenkin ennen sitä, kauan sitten.

Jorma Mattila

Lisätietoja