Koulumuistoja - osa3

Kun velli tuli kouluun 

Se oli syksyä 1930 kun koulun isännät, eli silloinen johtokunta teki sen hyvän ja kauaskantoisen päätöksen, että Vahalahden koululle perustetaan koulukeittola. Käytännön järjestelyt jäivät opettajien huoleksi ja varsinainen toimeenpano jäi kaikki osaavan Tammelinin Mantan tehtäväksi. Tuskin sitä olisi siihen koulutettu henkilökään niin mutkattomasti ja kätevästi ratkaissut, kun tämä paljon kokenut mummo sen teki. Hän etsi, jostain talosta kai, käsiinsä suuren maitotonkan, se taisi olla ainakin 50 litran astia. Tämän hän laittoi opettajien saunan suuren muuripataan veteen ja niin oli soppatykki keksitty. Tästä  koitui vielä sekin etu, että tästä välillisestä  keittotavasta johtuen meidän ei tarvinnut koskaan syödä pohjaanpalanutta kauravelliä. Kaiken keittolassa tarvittavan veden Manta joutui kantamaan muutaman kymmenen metrin päästä koulun kaivosta, joka oli tavattoman syvä, jyrkkää ylämäkeä saunalle. Samoin tarvittavat polttopuut vielä kauempaa toiselta suunnalta koulun liiteriltä. Se ei kuitenkaan keittolan toimintaa haitannut. Kun se kerran oli aloitettu se myös toimi enkä muista siinä olleen koskaan päivänkään katkosta. 

Meille oppilaille se oli ihmeellinen tapaus. Saada nyt lämmintä keittoa joka päivä kuivan leipäpalan ja maidon lisäksi. Sitä ei voinut aluksi lainkaan todeksi käsittää ja kun se oli vielä aivan ilmaista. Koulusta saatiin kupit ja lusikka ja opettaja käski kunkin oppilaan tuomaan kotoaan puhtaan”salveetin”  tai jonkun muun valkoisen liinan. Sen piti olla niin suuri, että  se peitti pulpetin kannen, koska ruokailu tapahtui pulpetissa. Leipä  ja maito tuotiin edelleen kotoa. Ruuan jakelu suoritettiin ”koritoorissa”  eli eteisaulassa olevan halkolaatikon kannella, jossa Manta pisti kauhalla kuppeihin vähän erisuuruisia annoksia, kunkin maun mukaan. Riittäviä  ne ainakin olivat koska vatsa tuli lämpimästä ruuasta mukavasti täyteen ja olo oli vallan paljon mukavampi kuin entisten eväitten syönnin jälkeen. Ruoka oli aina kypsää ja hyvän makuista, sillä Manta oli taitava ja huolellinen kokkaaja. Tuskinpa vaan hänkään sai tästä työstään kiitosta keneltäkään! Eihän se menu, eli ruokalista ollut kovin monipuolinen siihen aikaan. Se oli kolmea lajia, kauravelliä, perunakeittoa ja hernekeittoa. Nämä vuorottelivat säännöllisesti eikä varmaankaan kukaan kyllästynyt, en ainakaan kuullut sen suuntaisia puheita.

Kyllähän siinä, niinkuin kaikissa uusissa asioissa esiintyi jonkunverran ennakkoluuloja joidenkin vanhempien taholta, mutta kun lapset hyväksyivät sen mutkattomalla tavallaan, niin sehän sen asian ratkaisi.

Kerrottiin erään mökin emännän, kuultuaan että lapsia koulussa syötetään, sanovan:”Mikä  se sellainen kyökki on? Oksentaahan ne meidän lapset jos ne soppaa saa”. Siihen aikaan tuli lapsia kouluun vielä hyvin köyhistäkin oloista, joten tällaisen ilmauksen voi ymmärtää sitä taustaa vasten. 

Se oli kuitenkin yksi parhaita parannuksia mitä maamme koululaitoksessa on tehty. Se paransi arvaamattomasti oppilaitten kuntoa. Varsinkin pitkänmatkalaisille se oli erittäin tervetullut, koska pitkä koulumatka vaati paljon energiaa. 

Koulukeittolan hyvät puolet havaitsi myöskin sen aikainen kunnanlääkäri Henriksson, joka golffareissaan tuli siihen aikaan kerran vuodessa meitä tarkastamaan. Silloin mitattiin ja punnittiin ja noin yleisesti köykäisiksi havaittiin. Laihoja oltiin, siinä aliravitsemuksen rajoilla, ei kuitenkaan nälkiintyneitä, mutta useat vähän aneemisia. Lääkkeeksi määrättiin auliisti maailman toiseksi pahinta ryypättävää –kalanmaksaöljyä- joka silloin kun vitamiinit eivät vielä kilpailleet aakkosten kanssa, oli erittäin pätevä ja kokeiltu lääke kaikkiin puutostiloihin. Kamalasti irvistellen sitä sitten nautittiin, mutta ainahan pahalla lääkkeellä on hyvä vaikutus, ainakin niin uskottiin ja luja uskohan auttaa missä vain. 

Tämä erinomainen lääke on sittemmin tullut vanhojen ja vanhenevien ihmisten eräänlaiseksi yleislääkkeeksi joka auttaa moneen asiaan. Eikä se makukaan ole enää niin paha kuin ennen, ja mikä vielä parempi –se ei aiheuta riippuvaisuutta! 

Niinhän se on, minkä nuorena oppii, sen osaa vielä vanhanakin. 
 

Jaakko, Vahalahtilainen

Lisätietoja