Koulumuistoja - osa2

Ensimmäinen osa julkaistu Sarkolan Kyläläisessä 2/93

Toinen koulupäivä alettiin sitten jo yhteisellä kokoontumsella alaluokkaan. Siellä laulettiin joku virsi tai sen säkeistö, Pälve soitti urkuharmoonia ja naisopettaja luki muut tekstit rukouksen tai jonkun raamatunlauseen. Näin jatkui joka aamu ja ilta koko kouluajan.

Kouluun oli käsketty kotoa tuoda puhtaaksi pesty mustepullo, mustekynän varsi, pieni pala pehmeätä kangasta kynänterän pyyhkimistä varten, terä saatiin koulusta, sekä kynälaatikko. Opettaja lorotti sitten isosta nelikulmaisesta Akvilan mustepullosta tämän pikkupullon täyteen ja se asetettiin sitten pulpetissa sitä varten olevaan koloon. On ihme, että se aina jossakin telminnässä onnistuttiin sieltäkin kaatamaan, useissa pulpeteissa sekä kirjoissa oli siitä selvät merkit. Se kun pääsi pulpetin saranoiden puolella olevasta raosta sisälle pulpettiin ja tahri näin sekä sisustan että siellä olevat tavarat. Tytöt toivat kynänterien pyyhkimistä varten pyöreiksi leikatuista monivärisistä kangaspaloista yhteenommeltuja luomuksia, joita sitten ihasteltiin ja joskus pojillekin vilauteltiin. Pojilta jöi se kankaanpalakin usein tuomatta.

Saimme kirjojakin, virsikirjan, raamatunhistorian, lukukirjan ja laskuopin. Vihkoja saimme kirjoitusta ja laskentoa varten, vielä saimme keltaisen Valistuksen (tämän opettajien omistaman kustannusyhtiön) laskukynän, sekä vihreän vähän pehmeämmän piirustuskynän. Kirjat velvoitettiin kotona päällystämään, etteivät ne repussa nuhraantuisi, olihan useimpien kirjojen kestettävä koko kouluaika.

Reppuun tai laukkuun alkoi tulemaan painoa. Useimmilla pojilla oli ns. rensseli eli selkäreppu, mutta minulla oli sellainen laukku, jonka hihna kulki vain toisen olkapään yli niinkuin tyttöjen laukuissakin. Koin sen arvoa alentavana, vaikka se olikin Saarioskan sinisestä kankaasta vasiten valmistama. Se olikin jo parannettu painos, sillä siinä oli pituussuunnassa väliseinä ja toinen puoli oli vielä jaettu kahtia, niin että maitopullolla oli oma kolonsa ja eväillä omansa. Kirjoille jäi siten toinen puoli laukkua. Laukulla oli kuitenkin se huono puoli, että juostessa se pakkasi tulemaan etupuolelle ja siitä piti toisella kädellä pitää kiinni niinkuin tytöt tekivät. Kuten usein on todettu, on paljon tilanteita joissa kaksikin kättä on liian vähän, niin minustakin tuntui, että kärsin aivan asiattomasta rajoituksesta. Sitten vielä havaittiin, että maitopullot rikkuivat kovin usein. Siihen aikaan, eli ”kieltolakiaikaan”, käytettiin maitopulloina ns. ”varpus”-pulloja, litteitä neljänneslitran ohutlasisia pulloja, jotka olivat ylen herkkiä rikkumaan. Kun tätä pullokatoa sitten kotona pohdittiin, sain kammettua asian kirjojen tärveltymisen uhalla siihen malliin, että Saarioska sai tehdä minulle selkärepun ja niin pullot alkoivat kestämään ja minun omanarvontuntoni palautui taas ennalleen. Mikä vielä parempi nyt jäivät molemmat kädet vapaiksi sekä hyvään että pahaan.

Syksyllä saimme sitten uuden naisopettajan, Elma Alhoniemi, Viljakkalasta lähtöisin, tuli koulumme vakinaiseksi opettajaksi. Hän oli nuori, vastavalmistunut, tarmokas ja reipas ja kaiken kukkuraksi vielä sieväkin. Hän toi kouluun uuden tuulahduksen ja piristi paljon koulun elämää. Oppilaistakin tuntui mukavalta, kun meillä oli nyt oma vakituinen opettaja. Kukapa silloin olisi voinut aavistaa, että tämä koulu tulisi olemaan hänen koko ikänsä kestävä työpaikka. Pälvekin piristyi, hän joka oli aina korrektisti pukeutunut antoi varmaankin arvoa sille, että hänen työtoverillaan oli useampia pukuja tumma, hyvin prässätty puku, valkoinen paita ja tumma solmio. Ne olivat jokapäiväistä nähtävää niin kauan kun häntä katselin. Ainoastaan hiihtoretket tekivät poikkeuksen.

Koulukiusausta esiintyi siihen aikaan jonkin verran. Nimittely oli tavallista, aihe kyllä aina löytyi joko vanhemmista, ulkomuodosta, tukan väristä tai muusta. Siihen aikaan olivat ”luokkarajat” maaseudulla aika jyrkät. Eräs syy tähän voi olla sekin, että varsinkin yläluokilla oli useita vuosi tai parikin normaalia vanhempia oppilaita. Tämä johtui siitä, että kun oli pitkät koulumatkat ja huonot tiet, niin vanhemmat eivät lähettäneet lapsiaan kovin nuorina kahlaamaan umpihankia. Syynä myöskin oli vaatteiden ja jalkineiden puute, eikä oppivelvollisuuslakikaan vaikuttanut silloin vielä täydellä teholla.

Nämä vanhemmat oppilaat toisinaan kuransseerasivat nuorempia, mutta tuskin siitä kukaan sai vammaa sieluunsa. Oli myös eräs rotevakasvuinen oman kylän poika joka rauhallisena luonteena hillitsi näitä aggressiivisia yksilöitä, lopettaen heidän aikeensa lyhyeen. Hän saikin sitten lisänimen ”isä” joka hyvin kuvasi hänen saamaansa arvonantoa. Koulukiusaaminen oli hyvin olematonta jo siihen aikaan kun minä kouluni lopetin.

Jaakko, Vahalahtilainen

Lisätietoja