Kun pikatietä tehtiin

Aikaa tästä on jo kulunut yli 40 vuotta, kun olin Sarkolassa tekemässä tätä Pikatietä, jolla nimellä se silloin tunnettiin. En ole synnynnäinen Sarkolalainen, mutta jonkinlaista lukkarin rakkautta tunnen kylää kohtaan, sillä vaimoni on kotoisin ja syntyisin Sarkolasta - Tarkan tyttäriä, Tyyni nimeltään. Olemme 20 vuoden aikana aina viikon kesälomaa viettäneet anoppimummin luona, silloin kun hän vielä eli. Nykyjään tulee harvemmin Käytyä.

Työmaan valmistelutyöt oli aloitettu syksyllä 1957, jolloin TVH oli pystyttänyt parakkikylän Jokivarrentien ja rakennettavan Pikatien risteyksen läheisyyteen. Parakeista suurimmat olivat asuntola ja ruokala, pienemmät olivat toimisto, työnjohdon ja keittiähenkilökunnan asuntola, lisäksi oli varasto ja saunarakennus. Vuonna 1958 oli tehty tielinjan raivausta ja huoltoteitä.

Varsinaiset maansiirtotyöt alkoivat vuonna 1959 huhtikuussa. Silloinen työnantajani Insinööri-toimisto Vesi-Pekka oli saanut maansiirtourakan sekä tehtäväkseen tienpohjatyöt, raviojat ja luiskatyöt 3 kilometrin matkalla, joka alkoi Jokivarrentiestä ja päättyi Vammalan suuntaan Kutalantien risteyksen seutuville.

Kaivinkone tuotiin erikoiskuljetuksella Nokialta parakkikylän kohdalle, jossa otettiin pois lavetilta ja jatkettiin matkaa koneella ajaen Masontietä kunnes tuli peltoaukea, josta poikettiin pellolle. Mentiin peltoa pitkin ja pienen metsikön läpi kunnes tultiin Pikatien linjalle. Tällöin oli vielä talvikeli, oli lunta reippaasti maastossa ja tiet liukkaat. Kaivutyöt aloitettiin mäen keskikohdalta alkavasta kalliosta, jota täytyi pois louhia. Ensin kaivettiin kallion reuna näkyviin määrättyyn syvyyteen ja kallion pinta puhtaaksi, että porarit pääsi töihin. Kaivutötä tehtiin jatkuvasti, poistettiin pintamaat ja kannot tieuralta, että pääsi liikkumaan. Töitä tehtiin aluksi pienellä työporukalla, kun kaikki eivät olleet päässeet vielä tulemaan. Mutta kahden viikon päästä tuli toinen kaivinkone ja iso puskukone Allis-Chalmers 21. Tätä tehtiin kolmessa vuorossa, jokaisessa koneessa oli kolme kuljettajaa, työt olivat vaan pysähdyksissä lauantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan kello 22.00, jolloin taas työviikko alkoi. Tarpeen vaatiessa myös sunnuntaisin tehtiin koneisiin huoltoa. Suurimmillaan oli meitä firman vakituisia miehiä 18 tällä työmaalla. Lisäksi oli apumiehiä, jotka olivat kortiston kautta tulleita TVH:n työmaalle. Heitä oli kaikista naapuripitäjistä ja kauimpaa tulleet olivat Kihniöstä ja Sotkamosta. Apumiehen tehtäviin kuului koneen rasvaus, polttoaineen tankkaus, olla apuna vaijereiden vaihdossa ja olla apuna muussakin tarvittaessa. Minullakin oli apumies - rasvari Nokialta, sanottiin Pitkäksi Petteriksi. Hän oli kookkaan puoleinen ja erittäin hauska kaveri, ei tullut suru puseroon. Muistan myös Ahosen Valden. Hän oli rauhallinen kaveri, hänestä myöhemmin tulikin sitten Sarkolalainen asukas. Hänkin oli tullut kauempaa tälle työmaalle.

Asuntona meillä oli mukana kulkeva pikkuinen parakki, joka koneella nostettiin autonlavalle siirrettäessä. Tässä oli tilat neljälle hengelle - kerrossängyt ja komero vaatteille. Myös oli keittolevy, jolla usein miten vaan kahvia keitettiin. Lämmitys oli myös sähköllä. Ruokala oli aivan meidän parakin vieressä, jossa käytiin syömässä aamuin illoin ja lehtiä lukemassa. Keittiöhenkilökunnasta muistan emännän lisaksi apulaiset Lean, Anjan ja Maijan. Sauna lämpesi useampana päivanä viikossa. Saunamajurin tehtäviä hoiti tien toisella puolella asuva Virtasen Pauli.

Kuten alussa kirjoitin, työt aloitettiin kallion reunasta. Kun oli saatu kallioon tarpeellinen määrä reikiä, ruvettiin lataamaan dynamiittia reikiin, ja nallien virtajohdot laturi viimeksi yhdisteli ja pitempi johto vielä jatkoksi yhdistettiin laukaisijaan. Laukaisija oli sen ajan mallinen, josta lähti vetokahva kun veti voimakkaasti että virtaa tuli tarpeeksi, niin laukesi, mutta jos ei ollut tarpeeksi nopea, ei tapahtunut mitään. Rakennusmestari Järvenpään piti laukaista. Hän veteli kahvasta moneen kertaan, mutta ei tapahtunut mitään, epäili jo laukaisijaa. Sitten sanoi, tules sinäkin kokeilemaan, niin tartuin vetokahvaan jalat laukaisijan reunojen päällä, tein äkkinykäyksen, taisi tulla ärräpätäkin, mutta kyllä oli kiviäkin ilmassa. Oli aika iso paukku, niin tuli työmaa minun osalta avatuksi. Päästiin kuormaamaan louhosta ja tienpohjan tekoon.

Maansiirtoautot olivat vetävällä telillä tai kaikki pyörät vetäviä ja rautalavalla varustettuja erikoisautoja. Nämä pääsivät parhaiten liikkumaan, kun oli kevät ja maa oli vellinä, jolloin kiinnijäämisen mahdollisuus oli suuri. Puskukone Allis-Chalmers oli kaksi kertaa aika syvällä, täytyi kaivinkoneella kaivaa esille ja olla apuna pois vetämässä. Mutta vaikeuksista huolimatta joka pävä vaan mentiin eteenpäin. Pidemmällä maasto oli jo tasaisempaa ja maansiirrot vähäisempiä. Työ eteni nopeammin ja oli jo tullut kesä. Maasto oli kuivaa, hyvä liikkua autoilla. Huonoa oli taas se, kun pölysi kauheasti ja pöly tuli joka paikkaan.Työrupeaman jälkeen oltiin kuin riihipuinnissa olleita. Pikkuhiljaa vaan urakka läheni loppuaan. Kutalaan menevän tienristeyksen seutuville meidän urakkaosuutemme päättyi. Oli jo heinäkuu menossa, kun viimeisteltiin näitä seutuja. Kahvipaikkana oli Mäkelän talo, jossa käytiin sovittuun aikaan aina kahvilla pientä maksua vastaan. Emäntä oli erittäin puhelias, tietävä ja hauska ihminen. Myös Sarkolan puoleinen osa täyttyi pikkuhiljaa, mäki sai muotonsa ja tienrunko valmistui. Toinen urakoitsija jatkoi siitä edelleen kohti Nokiaa.

Tuosta meidän ajasta kerron vielä muutaman sanan. Vaikka työmiehiä oli paljon, niin epäjärjestystä ei mielestäni ollut. Siellä oli TVH:n laki. Jos töissä esiintyi alkoholin vaikutuksen alaisena, niin se oli käytännössä lopputili. Eikä mitään muitakaan rähinöitä ollut. Ostoksilla käytiin Mattilalla ja Hakalan Esterin kaupassa. Pääasiallinen ostos yleisesti oli leipää, voita, makkaraa ja maitoa. Harvemmin ostettiin kahvia, sokeria ja korppuja. Joillekin myös tupakka oli tärkeä.

Uuden tien tarvetta kuvaa tosi tapaus keväällä 1959. Sirkus Sariola oli muuttamassa sirkusta Tampereelta Vammalaan. Lassinahde oli liian suuri mäki silloiselle sirkuksen autolle, joka oli lastattu isolla elefantilla ja mitä muuta lienee ollut tavaraa lisänä kuormassa. Niin puolimäessa loppui moottorista voima eikä päässyt mäkeä ylös. Eikä ollut hinausvaijeria, millä muut olisivat voineet auttaa hinaamisessa. Silloin sattui paikalle meidän työmaan rakennusmestari Pentti Järvenpää, jolle kertoivat huolensa. Järvenpää oli sanonut, että meillä on vaijeria ja hän käy hakemassa työmaalta sopivan pituisen. Niin hän antoi vaijerin sirkustirehtöörille. Tämä oli vastapalvelukseksi kutsunut sitten Vammalaan katsomaan sirkusnäytöstä. Eikös sitten parin päivän päästä lähdetty näytösta katsomaan. Meitä oli auto täysi, mutta keittiön tytöt kuulivat lähdöstä, niin tinkasivat mukaan. Kyllähän meitä sitten varmaan oli täyslasti. Niin sillä vaijerinpätkällä käytiin sirkuksessa koko sakki. Lähtiessä vielä Sirkus Sariolan johtaja kiitteli avusta ja sanoi, että se hinausvaijeri on laitettu kiepille ja on mäenpäällä ojan pientareella, josta voi ottaa pois. Meillä sillä ei ollut enää käyttöä. En tiedä onko joku korjannut talteen vai onko edelleenkin siellä.

Yrjö Päivinen

Terveiset koululta!

Koulunmäellä piisaa vipinää!

Loppusyksyllä koulun pusikoihin rakennettiin kilvan majoja. Kun välitunnin aika koitti, ja saattoi unohtaa kertolaskut, jakolaskut, substantiivit ja adjektiivit, juostiin kiireen vilkkaa omalle majalle. Heinistä, ruohoista ja oksankarahkoista kyhättyjä asumuksia kökötti vieri vieressä sopivissa paikoissa puiden ja puskien lomassa. Oli ”tyttöjen asuinalue” ja ”poikien asuinalue”. Mutta, kuten tiedämme, oma maa mansikka, muu maa mustikka. Parasta, mitä olla saattaa on onnistunut vakoilukeikka toisen alueelle. Ja jos ei muuta, niin ainakin yksi ruohotupsu pitää vohkia toisen alueelta. Ja siitäkös sota syttyy! Rajariitoja siis käytiin ja niitä selviteltiin. Sovittelu on joskus hankalaa. Eräs alakoulun poika päätteli viisaasti, että päästiinhän siinä talvisodassakin sovintoon, niin miksei tässäkin! Niinpä!

Vastapainona rajariidoille, todellisiin kultaisen käytöksen tilanteisiinkin törmää kiitettävän usein. Eräälläkin ruokailukerralla eräs oppilas ilmoitti, mitä kohteliaimmin:” Opettaja, voin kyllä kantaa lautasesi pöytään!”

Tai kerta, jolloin opettaja oli jäänyt pöydässä viimeiseksi ruokailijaksi ja eräs ekaluokkalainen huomasi:”Haen vielä yhden porkkanan, jotta opettaja ei jää yksin pöytään. Silloin voi kokea olonsa yksinäiseksi!” Hienosti huomattu!

Päivät ovat pullollaan tapahtumia. Jokaisen tunnin aikana opetetaan kolmea ikäluokkaa. Osa opettelee lukemaan ja kirjaimia. Osa harjoittelee uusia tyyppikirjaimia, ja osa vokaaleja ja konsonantteja. Matematiikan tunnilla käsitellään ekaluokan yhteen- ja vähennyslaskua, tokaluokan allekkainlaskua ja kolmannen luokan laskujärjestystä. Yläluokassa on taas omat tavoitteensa.

Välitunnin alkaessa vetoketju jumittuu, hanskat ovat hukassa, kengännauha umpisolmussa, saappaat ovat eri paria tai pallo lentää kattoränniin.

Mitä oppilaiden kirjoitelmiin on uskomista, koulunmäellä vilistää tulevaa ammattilaisjalkapalloilijaa, Nintendo-pelien tekijää, räätäliä, maanviljelijää, opettajaa, parturi-kampaajaa, tiikerienhoitajaa, ym...

Nykyinen 27 oppilaan määrä on mitä ilmeisemmin ensi vuonna yhä kasvamassa. Tämä on hienoa ja osoittaa koulun elinvoimaisuutta! Kateeksi ei kuitenkaan käy niitä keskustan ylitse pullistelevia kouluja, joissa pihaan täytyy hankkia yhä lisää parakkiluokkia, jotta saadaan kaikille oppilaille opetustila!

Iloisin talviterveisin
Terhi Haavisto

Maaseutu, -rikkaus vai riesa?

[Kirjoitettu]  16.9.2001

Oma vastaukseni otsikon kysymykseen on; ensisijaisesti rikkaus. Ja nimenomaan asuttu maaseutu. Se on osoitus elävästä kunnasta jo rajoilta asti. Muutakin elämää kuin maatalous. Ikävää vain, että valtakunnallinen virallinen politiikka määrätietoisesti pyrkii siihen, että väestö valuisi keskuksiin. Pienistä keskuksista kasvukeskuksiin ja pieniin keskuksiin haja-asutusalueilta. Siinä sitten kunnat, Nokia mukaan lukien räpiköivät vastahankaan sen minkä voimavarat myöden antavat.

Asuminen haja-asutusalueella on kalliimpaa kuin keskuksissa. Se on sitä asukkaille ja kiistatta myös kunnalle. Maaseudulla asuvilla, ainakin sinne muuttajilla kyse on tietoisesta valinnasta. Kunnalla kyse on palvelujen turvaamisesta sielläkin missä volyymit ovat pienet.

Palvelujen saatavuus on noussut pyörille. Asukkaat joutuvat hakemaan kauppa-, pankki-,laitos- ja virastopalvelut keskustaajamista. Kotipalvelu-, kotisairaanhoito-, kirjasto- ja jätehuoltopalvelut tuodaan pyörillä reunaalueille. Eikä tässä ole varmaankaan kaikkia lueteltu. Näistä syntyy enemmän kustannuksia kuin keskustassa asuvien kohdalta riippumatta siitä kumpi ne maksaa asukas vai kunta. Eli riesansakin siitä haja-asutuksesta on. Taloudellinen ja ajankäytöllinen, sekä asukkaalle että kunnalle.

Lähiaikoina on Nokialla kovasti hehkutettu keskustelua rakentamisesta hajaasutusalueella. Keskustelussa puoltajaiksi ovat pyrkineet julistautumaan ne, jotka vaativat sinällään täysin mahdotonta vapaata rakentamista ja samalla on leimattu vastustajaiksi ne, jotka tiedostavat sen velvoitteita kunnalle siitä aiheutuu. Kaupungin päättäjien yksimielinen tämänhetkinen kanta on rakentamisen suosiminen haja-asutusalueellekin ja siten maaseudun asuttuna pitäminen. Kanta on mielestäni oikea varsinkin kun siihen sisältyy ajatus, että rakentaminen on ja sen tulee edelleenkin olla hallittua ja valvottua niin, että ennen kaikkea ympäristöseikat otetaan huomioon. Tonttikoko tulee olla riittavä. Valmisteilla olevassa uudessa rakennusjärjestyksessä se on vähintään 0,5 hehtaaria tai jos vesihuolto on järjestetty vähintään 0,2 hehtaaria. Tonttikokovaatimusta voidaan pitää oikean suuruisena, varsinkin kun yksi maaseudulla asumisen arvo on väljyys ja oma rauha.

Sellaisen rakenteen muodostamista, josta ennakoimatta syntyy kunnallistekniikan rakentamisvelvoitteita tai muita yhdyskuntahuollon velvoitteita pitää välttää. Kyllä kaikki tulee olla suunnitelmallista ja sellaista, että huutoihin pystytään vastaamaan.

Kahdeksan vuotta työn alla olleen rantaosayleiskaavan mitoitukset ja periaatteet on valtuusto hyväksynyt noin neljä vuotta sitten. Kyseessä on ollut vaikea ja kallis projekti, joka on nyt viisasta saattaa päätökseen.

Mahdolliset kaavan vastaiset rakennushankkeet ja käyttötarkoituksen muutokset tullaan käsittelemään poikkeusmenettelynä kuten tähänkin asti ja jokainen tapaus harkitaan erikseen. Tarkoitus ei ole asettaa muita esteitä kuin jo edellä mainitsemani hallittu ja valvottu ympäristö- ja yhdyskuntarakenneseikat huomioiva rakentaminen. Hyvänlaatuisen ja riittävän talousveden saanti on haja-asutusalueillakin elämisen ehto. Kaupungilla on viime vuosikymmenen puolivälissä hyväksytty haja-asutusalueiden vesihuoltosuunnitelma joka on osana vasta valmistunutta Pirkanmaan haja-asutusalueiden vesihuoltosuunnitelmaa. Sitä on määrätietoisesti toteutettu siten, että kaupunki rakentaa runkojohdon ja vedenkäyttäjät perustamiensa vesiosuuskuntien välityksellä varsinaisen jakeluverkoston. Kaupunki on tukenut vesiosuuskuntien perustarnista avustuksin ja takauksin. Tällä keinoin on laadukas ja riittävä talousvesi saatu Jaakkolaan, Korvolaan, Pinsiöön, Taivalkuntaan ja Haapaniemeen. Sorvan ja Tottijärven vesiosuuskunnat ottavat ensiaskeleitaan.Muutaman vuoden kuluttua vesijohdon pää saapuu Sarkolaankin.
Kyläkoulujen tulevaisuus keskusteluttaa jatkuvasti. Mielestäni Nokialla melko turhaan. Noin kymmenen vuotta sitten silloinen virkamiesjohto yritti lakkauttaa vuoron perään Vahalahden ja Taivalkunnan kouluja. Luottamushenkilöt olivat asiasta eri mieltä ja koulut ovat saaneet jatkaa. Vahalahden koulun oppilasmäärä on nyt kymmenen enemmän kuin tuolloin. Olisihan se aivan päätöntä tapahtuneen kehityksen perusteella nyt ruveta sitä sulkemaan kun sitä ei silloin tehty kun oppilasmäärä oli alimmillaan. Koulu on muuten saman suuruinen Taivalkunnan koulun kanssa. Pelottelu koulujen lakkauttamisella on vihon viimeistä politiikkaa. Sillä jos millä asetetaan esteitä lapsiperheiden asettumiselle haja-asutusalueelle. Kieltämättä kustannukset suoritetta kohti ovat kyläkouluissa suuremmat, mutta kokonaisuus huomioon ottaen ero on niin pieni, ettei sillä rätillä kannata jatkuvasti pyyhkiä maaseudulla asumisen valinneiden vanhempien naamaa. Henkilökohtainen toiveeni on, että nokialaiset kokevat olevansa hyvän kunnan asukkaita riippumatta siitä millä kolkalla kaupunkia he asuvat.

Seppo Kallio
kaupunginhallituksen puheenjohtaja

Muistelma tammikuulta 1940

Venäläiset pommikoneet pommittivat Tamperetta. Palavien rakennusten liekkien loimotus näkyi illan pimetessä miltei yhtenäisenä valokattona Mikkolaan saakka. Lauri, joka oli menossa kantamaan saunavettä vanhaan saunaan, seisahtui katsomaan taivaalle, jonne oli juuri tähdet syttyneet. Hän vilkaisi taakseenkin, mutta näki vain pimeät pirtin ikkunat. Ne olivat peitetyt erityisillä pimennysverhoilla, vaikka ei kylässä sähkövaloja ollutkaan. Hän kyllä muisti, että yhtiön miehet olivat käyneet sitä kyläläisille tarjoamassa, mutta siitä koituvia kustannuksia oli pidetty silloin liian korkeina ja niin Mikkolassakin oltiin oltu öljylampun ja petromaksin varassa näihin asti. Kun öljyn saannin tiedettiin vaikeutuvan sodan vuoksi, otettiin käyttöön jo välillä unohduksissa olleet karbidi-valaisimet. Lauri käänsi katseensa uudestaan kohti tähtiä ja katseli ylös taivaalle pää takakenossa kun Levee-Laurila tulla köpötteli hänen viereensä.
- Pitää kylmiä ilmoja. Pappa kähisi. Hänellä oli pomppa yllään ja musta naapukkalakki päässään. Kaulaan oli kiedottu paksu villainen kaulahuivi, niin että ukon valkoiset viikset ja osa nenänpäätä ainoastaan näkyivät kasvojen kohdalla olevasta aukosta.
- Tuolla, Lauri osoitti kohden Tamperetta kädellään, - ainakin joku tarkenee. Luulisin.
- Tiemmä. Levee niisti koirannahkakintaaseensa.
- Muistan minä senkin, kun Vammala paloi, vuonna kahdeksantoista.
- Niin aina, mitenkähän ne tuolla, ihmiset. . Poika katsoi kohti liekkien valaisemaa taivasta.
- Evakuoituhan ne on. Olletikin tarpeeton väki -naiset ja kakarat. Mutta erinomaisen kylmää on. Ei ole tällaista talvea ollut kolmeen miesmuistiin.
- Ei ole, ei. Lauri myönteli. Sieltä tuli tännekin väkeä. Joku emännän serkun perhe. Tai sillai. ..Jaa, mutta kyllä minun nyt täytyy mennä kantamaan sinne saunaan vettä.
Hän poikkesi ottamaan tallista sinkkiämpärin ja tallin vajasta rautakangen mukaansa ja lähti suunnistamaan kohti lähteestä virtaavaa puroa, joka oli päärakennuksen ja saunan välissä. Lauri sysi kangella avannon suuaukkoa isommaksi ja muisti samassa, miten oli joskus nuorempana kastanut samassa paikassa hautovan kanan persuuksia hyiseen veteen. Emäntä oli kyllä väittänyt, että juuri se kana oli talon paras munija, jolla ei ollut aikomustakaan hautoa. Mene ja tiedä sitten, miten sen asian kanssa oikein oli. Mutta se oli aivan varmaa, että Tampereella paloi.
- Ehtoota. Laurilan pappa hapuili pimeän eteisen kautta Mikkolan pirttiin kuin vanhasta muistista. Olihan hän jo muutaman vuoden ajan asunut miltei näköyhteydessä Mikkolaan olevassa Varvarin pirtissä saman nimisen ahteen alla. Aikuisen ikänsä hän oli viljellyt maata Päivärinta - nimisen keskikokoisen tilan isäntänä Vahalahdessa. Hän olisi mielellään ollut enemmänkin kuin oli; siitä lisänimi - Levee, ei leveä, vaan levee nimenomaan, koska hanen habituksensa ei ollut suurellinen, ainoastaan puheet.
- Ehtoota. Mestari ehti vain häthätää vilkaista tulijaa.

Hän oli parhaillaan sytyttelemässä Petromaks-lamppuun tulta ja siksi kaatarmassa pienen pienellä pitkänokkaisella kannulla denaturoitua spriiitä eli tenua liekkimaljaan, jossa se ensin poltetaan tarkoituksena lämmittää lampun sisällä oleva ”sukka” kuumaksi, ennen kuin siihen päästettäsiin alhaalta petrolisäiliöstä paineenalainen ohut polttoainesuihku, joka sytyttyään palaa kirkkaalla liekillä valaisten varsin tehokkaasti ympäristö ään. Kaksoset riitelivät siitä, kumpi saisi käsiinsä isänsä kädestään laskeman kannun, jota he nimittiviit ”tenupiiksi” juuri sen ohuen kaatonokan takia.
- Siinä on todella kirkas valo. Levee-Lauriila varjosti muhkealla kintaallaan silmiään, kun mestari sai Petromaksin viimein palamaan.
- Tällä kyllä näkee. Mestari kehaisi, sitten hän nosti valaisimen huoneen katosta riippuvan pitkähkön koukun nokkaan.
- Tulin, pappa selitti, - katsomaan, onko talossa tinuria poikennut viime aikoina. Laurila seisoi edelleen keskellä lattiaa lakki päässään, mutta kintaat hän oli ottanut pois käsistään ja laskenut ne ovensuussa olevan Laurin sängyn karvalangoista kudotun karkean peitteen päälle. Sitten hän kaivoi pomppansa sivutaskusta esiin pari sotilaskiväärin hylsyä ja lyhyen pätkän messinkiputkea, jonka sisään oli vedetty palanen bamburuokoa. Mestari vilkaisi papan kädessä olevia esineitä ja arvasi, että tämän tarkoituksena olisi teettää niistä karbidilamppu itselleen.
- Vaikka ei minulla ole sellaista pröntteliäkään, ajattelin, että teille olisi jäänyt, kun niitä kaiken maailman rakennustöitäkin olet tehnyt.
- Kyllä tuolla puodin nurkissa niitä aj ajelehtii, tyhjiä purkkeja. Mestari otti tavarat papan kädestä ja katsoi mihin ne olisi hyvä laittaa korjuun. Sitten han kurottautui kohti kellokaappia ja laittoi ne sinne.
- Kyllä se tinuri tässä poikkesi aivan äskettäin meillä. Mutta minä luulen, että Lauri seurasi sen työskentelyä niin tarkkaan, että osaa kyllä tehdä teille lampun. Mutta Lauri meni tästä johonkin.
- Tuolla ulkona näinkin. Levee ilostui.- Sanoi menevänsä saunavettä. .
- Mutta ei sitä nyt saada tähän hätään. Mestari hieraisi leukaansa, jossa tuntui muutaman päivän kasvanut parta.
- Pitäisi olla hyvä tuli uunissa, että saisi kolvin kuumaksi. Kolvi kyllä löytyy, kaksikin. On isompi ja sitten semmoinen pikkukolvi juotoksiin. Tinaa jäi Randellin miehiltä silloin kun tämän rakennuksen peltikattoa tekivät. Sinkkiä on ja saltsyyraa myöskin. Mikkola käveli pirtin nurkkaan tekemänsä komeron luo ja toi sieltä tullessaan hienon niklatun karbiidilyhdyn, jossa oli sellainen kiinnike, jolla sen saattoi ripustaa polkupyörän etupäähän. Laurila otti lyhdyn käteensä ja tarkasteli sitä asiantuntevin ilmein.
- Jaa. Tämä onkin ensimmäisen maailmansodan aikuisia lamppuja. Tuosta loistaa valkoinen ajovalo, tuossa sivulla on punainen ja toisella puolen vihreä, nämä on jotain merkkivaloja sitten.
- Minä kävin syntyrmäkotini vintillä ja sieltä löysin. Ihme kun oli säilynyt, ehjänäkin vielä. Mitenkä teillä on tarjettu? Mestari kysäisi.
- Kyllä siellä sentään. Laurila tuumaili.
- Saa Lauri tulla jonakin pävanä pilkkomaan teidän halkokasaa paremmin uuniin sopiviksi puiksi. Kuinka nyt täst kerkiääkin.
- Jaa. Kiitosta vaan etukiiteen. Minulta se homma käykin kovin vaivalloisesti. Sieltähän se emäntäkin jo tulee, lypsyltä.
- Ehtoota. Tässä on tämä teidän kannu. Ajattelin juoksututtaa sen teille, mutta te olettekin meillä. Tuossa olisi lämpimäisleipäkin. Emäntä ojensi ruskeaan paperiin kietaistun rievän Laurilan syliin.
- Kiitos. Minä niin mielelläni syön teidän kakkoa, kun siinä on minun mielestäni sopivasti suolaa.

Esko Huhdanpää

Sierakan suulitanssit

Kuulaan tähtinen, lämmin elokuinen lauantai-ilta 18.8. Sääkin suosi perinteisiä Suoniemen kirkon lähellä, Sierakan suulilla pidettyjä suulitansseja. Juhani Korpela perheineen ja muutkin asiaan vaikuttaneet tahot, joille kaikille lämmin kiitos, sekä upea, innostunut, iloinen, taitava ja runsas tanssiyleisö loihtivat tiivistunnelmaisen ja vauhdikkaan nautiskeluillan.

Mukana olivat huikeat muusikot Seppo Suikkanen (viulu) ja Jari Pekkinen (kosketinsoittimet ja laulu). Vastaavaa ei ole näillä nurkilla koettu ja harvoin kauempanakaan. Heidän musiikkinsa houkutteli suulikansan tanssilattialle ja muusikot palkittiinkin raikuvin aplodein ja hurraa-huudoin.

Rattoisasti sujui ilta aina lähemmäs yöyhtä tanssien, seurustellen, tarjoilusta nauttien, pelaten ja arpajaisiin osallistuen sekä letkeätä puhetta pitäen. ”Ruusuveden” (sahti) tarjoilu osaltaan vauhditti seurustelua ja tunnelmaa, mutta kukaan ei kompuroinut. Tavattiin tuttuja ja tuttuja oltiin, vaikkei tunnettukaan. Suuli-isäntä Juhani Korpela vetäisi alkajaisiksi pari mielikappalettaan ja ”Sierakan pehtoori” Seppo Pihlajamäkikin esiteltiin tanssiyleisölle.

Parhaat pelaajat palkittiin ja arpavoittajat ottivat omansa. Suulille tullessa ei kukkaroa tarvittu, mutta muusta tuotosta saivat nauttia partiolaiset Messukylän Metsäpojista.

Upeat olivat musiikit, hauskat olivat puheet, hyvät olivat tarjoilut ja kivat olivat seuralaiset. Älkää hyvät ihmiset jääkö paitsi näistä kemuista. Josko ensi kesänä, iltana elokuun, taas tavataan.

Lämpimät kiitokset järjestäjille ja mukana olleille.

Yölintu

Joulunviettotapoja 1890-luvulla

Ennen joulua valmistettiin makkarat, kynttilät ym. Kynttilät valmistettiin siten, että sula lampaanrasva (tali) laitettiin korkeaan puuastiaan ja se kuumaan vesipataan, jolloin tali pysyi sulana. Tähän sulaan taliin kastettiin paksua pumpulilankaa niin monta kertaa, että halutun paksuinen kynttilä saatiin.

Joulukalja valmistettiin toisin paikoin jo paljon ennen joulua, jotta se ehtisi tulla tarpeeksi väkeväksi. Mutta vain harvoissa taloissa oli väkevää kaljaa, useimmat tyytyivät tavalliseen kaljaan.

Joululeipomisetkin vaihtelivat hyvin paljon. Rikkaimissa paikoissa oli nisupullaa paljon, mutta paljon oli niitä, jotka näkivät valkeaa leipää vain jouluna. Niinpä kertoja muistaa isänsä antaneen jouluostoksia varten 3 mk. Tällä rahalla sai 2 kg vehnäjauhoja, ½ kg kahvia, 1 kg sokeria. Ei siitä liikoja herkkuja 9-henkiselle perheelle tehty.

Jouluaattona käytiin saunassa, miehet ensin, naiset sitten. Saunan jälkeen puettiin puhtaat vaatteet ylle ja käytiin joulupöytään. Jouluateria aloitettiin virrellä ja ruokailun aloitti perheen päämies. Aloitettiin rosollista (sallatista), oli lipeäkalaa, ohran kryynipuuroa ja rusinasoppaa. Näin ei ollut kuitenkaan joka joulu. Usein puuttui lipeäkala ja rusinasoppa, mutta oli voita ja lihaa, joita ei aina päivittäin ollut pöydässä eikä aina pyhinäkään.JouluevankeliumiJa tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava.

Ruokailun jälkeen veisattiin ja luettiin jouluevankeliumi. Seurasi joulupukin vuoro. Se ei kuitenkaan käynyt kaikissa kodeissa, vain harvoissa. Lahjat olivat vaatimattomia.

Joulupäivänä lähdettiin aamulla aikaisin kirkkoon, sillä kirkonmeno alkoi tavallisesti jo kello 6. Kirkko oli usein tupaten täynnä. Seurattiin tarkasti penkkijärjestystä, asetettiin omatekoinen kynttilä palamaan.

Kirkosta pois tullessa syntyi tavaton kilpa-ajo. Joulupäivänä oltiin kotona, veisattiin ja luettiin, vasta Tapanina mentiin kylälle. Silloin käytiin tavallisesti sukulaisissa ja oltiin vapaammin kuin joulupäivänä. Tavallisesti pidettiin myös yksi pikkupyhä ja käytiin kyläilemässä.

Suoniemeläisä sananlaskuja:

- Tulis joulu, että sais yälläkin syärä
- Jonse jouluna o olemista, ei sitte koskaan
- Jouluna puuroo ja lipeekalaa, joulu jälkeen sualasärki
- Jouluks tarttee ottaa ämmä ku tuli hyvä pernavuasi
- Uuteen vuoteen mennessä, puolet talven lumista

- Tammikuussa talvi tapansa näyttää
- Ensin pirtti ja takka, sitten vasta akka
- Joulu tulla jollottelee Kuloveten jäällä, junttakakko kainalosa voita hiukan päällä

Kirjoittaja Jaakko Alanen 1950-luvulla
Kertojana Hilja Alanen s. 1886

Ruolahden Randellit osa2

Toinen osa

Mistä nimi Randell?

Kyselin pikku poikana isältäni, mistä olimme saaneet kovin harvinaisen sukunimemme Randell. Sitä isä ei tiennyt, mutta arveli: ”Kais sen on sotaväen ottojen yhteydessä joku kirjuri keksiny.” Niin ei asia kuitenkaan ollut. Setä-Niilo vastasi samaan kysymykseen: ”Kai ne on joskus ulkomailta tullu.” Niinkään ei asia ollut, joskin vähän sinne päin. Randell on nimittäin vanha skotlantilainen nimi, josta esiintyy myös rinnakkainen, ehkä vähän yleisempi muoto Randall. Skotlantiin ei tarvinnut kuitenkaan lähteä juuria etsimään vaan Tottijärvelle.Randellin pajaNiilo Randellin paja.

Sekä isän isän että isän äidin sukujuuren eräs haara palautuu Tottijärven Pajulahden Pajukannan taloon, jossa varhaisin löytamäni esi-isä oli vuonna 1540 Erkki Simonpoika Pajukanta. Veisi kovin paljon aikaa ja tilaa selostaa sukujuuriani näin kaukaa, joten hypätään ajassa noin 280 vuotta eteenpäin vuoteen 1820, jolloin Tottijärven rikosluettelossa on harvinainen merkintä, joka suomennettuna kuuluu seuraavasti: ”Torpparin poika Antti Antinpojalle Lanasta synninpäästö salavuoteuden johdosta kihlakunnanoikeuden päätöksellä.” Sama päiväys: ”Naikkonen Leena Mikontyttärelle synninpäästö salavuoteuden johdosta kihlakunnanoikeuden päätöksellä; B.J.Amnell.” Harvinaista tässä merkinnässä ei ole, että oli kysymys avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista (salavuoteudesta), vaan että siinä mainitaan molemmat henkilöt jotka olivat saaneet aikaan aviottoman lapsen. Tavallisesti mainittiin vain äiti.

Tämä Leena oli Tottijarven Kirstuan tytär, joka oli syntynyt 1800. Antti Antinpojan, syntynyt 1792, isä oli Pajukannan poikia, joka tosin oli Lanan torppari noihin aikoihin. Leena ei mennyt naimisiin tämän Antti Antinpojan kanssa vaan Antin serkun Antti Juhonpojan kanssa, joka siis hänkin oli Pajukannan poikia. Antti Juhonpojan isä oli seurakunnan kuudennusmies, jonka eräänä tehtävänä oli valvoa seurakuntalaisten siveellistä käytöstä. Olisiko niin, että hän painosti sopimattomissa suhteissa avioliiton ulkopuolella olleen sukulaispojan tunnustamaan tekosensa Tottijärven kappalaiselle Berndt Josef Amnellille? Antti Juhonpoika ja Leena Mikontytär saivat yhdessä 11 lasta.

 

Leenan avioton tytär, joka syntyi 3.4.1820, ristittiin Anna Kaisaksi. Hänen äitinsä nimen viereen pappi merkitsi leimaavasti ”Q.p.” (Qvinno personen, naikkonen, joka oli synnyttänyt aviottoman lapsen). Isän eli Antti Antinpojan isyys ei millään tavoin, edellä mainitsemaani rikosluettelon mainintaa lukuun ottamatta, ollut luettavissa. Pappi viivasi yli merkinnän ”Q.p.” vihittyään Leenan kristilliseen avioliittoon; hän ei siitä lähtien ollut ”naikkonen” tai ”maattu nainen” (L.q. lagrad quinna) vaan aviovaimo. Anna Kaisa vietti lapsuutensa äitinsä Leena ja Antti Juhonpojan kotona, kunnes tuli siihen ikään, että oli pestauduttava piiaksi. Ja kuinkas sitten kävikään!

 ”Luettelo kirkkokurin alaisista henkilöistä Tottijärvellä” tietää kertoa, että 28.1.1844 Anna Kaisa oli vuorostaan saanut synninpäästön kihlakunnanoikeuden päätöksellä ja B.J.Amnellin välityksellä, saman papin kuin äitinsä. Hänen ”syntikumppaniaan” ei mainita, joten hän ei - ainakaan virallisesti - ollut tiedossa. Anna Kaisa oli näet 18.12.1843 synnyttänyt aviottoman pojan, jolle kasteessa annettiin nimi Johan Wilhelm. Äidin nimen kohdalle rippikirjassa tuli leimaava merkintä Q.p. Anna Kaisa asui poikansa kanssa viitisen vuotta äitinsä Leenan luona Randalassa, kuten nimi silloin kirjoitettiin. Tämä Randala lienee ollut jonkinlainen Pajukannan torppa tai mäkitupa. Antti Juhonpojasta ei koskaan tullut Pajukannan isäntää, vaan joitakin vuosia ennen hänen isänsä kuolemaa Pajukannan omistajat vaihtuivat.

 Randalasta Anna Kaisa siirtyi vuonna 1848, poika mukanaan, piiaksi eläkkeellä olevan sotilaan Anders Widin talouteen. Piikapaikassaan hän kohtasi ensimmaisen aviomiehensä pitäjänkraatari David Frimanin, joka oli tullut Vesilahdelta vuonna 1851. Anna Kaisa pääsi naimisiin käsityöläisten ammattikuntaan kuuluvan henkilön kanssa, mikä aviottomana syntyneen ja aviottoman lapsen synnyttäneen piikanaisen kannalta saattoi olla hyväkin suoritus. Vihkiminen tapahtui 19.1.1851 kotona ”omissa vaatteissa”; oli oikein vihkimisasujakin, mutta mitenkä piialla sellaisiin olisi varaa ollut. Vihkimisen suoritti tietysti samainen B.J.Amnell, joka saman tein viivasi yli kirjaimet Q.p.

 

Kappalainen oli näihin aikoihin ryhtynyt antamaan seurakuntalaisilleen tavanomaisia ruotsalaisperäisiä sukunimiä. Anna Kaisa sai tietenkin miehensä nimen Friman, mutta hänen poikansa Johan Wilhelm ei ollut David Frimanin tekoa. Nähtävästi pastorin mielestä pojalle piti kuitenkin antaajokin sukunimi, ja Tottijärven rippikirjan 1845-1854 sivulta 77 näkyy, miten nimien Johan Wilhelm ja sanan ”oägda” (avioton, joka oikeastaan kai pitaisi kirjoittaa ”oäkta”) väliin on myöhemmin kaarella lisätty sukunimi Randell. Miten pappi on päätynyt moiseen harvinaiseen nimeen, on arvoitus joka panee mielikuvituksen laukkaamaan. Esimerkiksi: kun Anna Kaisan lapsuudenkodin nimi oli Randala ja papin oma nimi Amnell, niin oliko pappi ottanut edellisestii nimestä kirjaimet Rand ja jälkimmäisestä kirjaimet ell, joiden yhdistelmästä olisi syntynyt Randell. Randell tunnetaan sukututkijoiden keskuudessa ns. ”sivistyneistönimenä”, mutta sivistyneistönimiajatus ei toimi tässä yhteydessä lainkaan.

 Avioliitosta ei syntynyt yhtään lasta. Mutta Anna Kaisa jäi melko pian leskeksi, sillä David Friman kuoli keuhkotautiin 39 vuoden ikäisenä vuonna 1856. Anna Kaisa ei kuitenkaan lannistunut, vaan haki seuraavana vuonna esteettömyys-todistuksen mennäkseen uudelleen naimisiin. Kappalainen Amnell - kukapa muu - vihki Anna Kaisan uusiin naimisiin 1.10.1857 Sarkolan Nikkilän rengin Anders Wilhelm Davidssonin kanssa. Anders oli syntynyt 1832 Tottijärvellä ja oli siis 12 vuotta vaimoansa nuorempi. Anna Kaisa muutti poikansa kanssa 6.12.1857 Mouhijärvelle. Anders Wilh. muutti muutamaa päivää myöhemmin.

 Perhe löytyy Mouhijärven Westolan kylän Kinkin talon Tanhuanpään torpasta. Juho Vilho, siis tämä ensimmäinen Randell, jota kutsuttiin Villeksi, oli jo jonkin aikaan ollut renkinä Westolan Hannuksen talossa. Anders Wilhelm Davidsson hankkiutuu kuitenkin Tuiskun kylän Kiilin taloon, joka oli sotaväen kengityssepän virkatalo, ja ryhtyy vuokraviljelijäksi. Mutta Anna Kaisan ja Villen elämä muuttuu yhä traagisemmaksi. Anders Wilh. nimittäin kuolee 29.6. 1866. Mouhijärven rippikirjan asianomaisen sivun huomautuksissa lukee Suomeksi käännettynä: ”Todennäköisesti hukuttautunut. Katso Tampereen sanomat 38: 1 866.” Rippikirjaan on merkitty Anton Wilhelmin edellä mainittu kuolinpäivä, muttei hautauspäivää, mikä voi merkitä, ettei ruumista löydetty tai ettei itsemurhan tehneitä haudattu kirkkomaahan tai että Anders Wilh. on lavastanut koko jutun ja häipynyt paikkakunnalta. Anna Kaisan toisen aviomiehen kuoltua, merkintä Q.p. palasi hänen nimensä viereen uudelleen. Ja vielä toisessa seurakunnassa!

 Niin tai näin, Tampereen Sanomien mainittu numero kertoo seuraavan:

 ”Mouhijärvellä syysk. 5. p.

Täällä tapahtui tänä suvena kolme tapaturmasta kuolemaa. ...Kolmanneksi katosi Tuiskun Kiilin puustellin arentaattori (vuokraviljelijä, SR) Wilhelmi sunnuntaina 29. p. heinäkuuta ja arvellaan menneen järveen. Löydettiin näet ruuhi metsäjärveltä veden vallassa, saman miehen tupakkikukkaro ja piippu ruuhesta, josta arvellaan menneen järveen. Puustelli oli uudessa huudossa ja siihen tuli uusi isäntä. Puustellissa pidettiin syyni 28. p. heinäkuuta ja tuomittiin siinä Wilhelmi wähä syynisakkoa maksamaan. Kun tuomari julisti päätöksen, lausui Wilhelmi: ’Ei nyt auta minua muu kun lähden mieron tielle taikka menen järveen’ ja täytti puheensa kohta toisena päivänä.”

Niin Anna Kaisan toinenkin avioliitto, josta ei myöskään syntynyt yhtään lasta, sai kaamean lopun. Kohta elettiin suurten nälkävuosien aikaa, mutta Anna Kaisa kesti. Hänen maallinen vaelluksensa päättyi vuonna 1885. Mouhijärvellä kuolleitten ja haudattujen luettelossa lukee: ”Selkeen Torpan muori Anna Antintytär 7. marraskuuta, vanhuuttaan, leskenä.”

 Seppo Randell

 

 

Sarkolan myllyt 1800-luvulta alkaen

Myllyt

Murtojärvestä Kuloveteen virtaavan Sarkolanjoen varrella oli aikoinaan 9
myllyä. Ne olivat Miemonsillasta päin järjestyksessä:
Nikkilän mylly
Vainiomylly
Odottavan mylly
Koskisen mylly
Tömyn mylly
Tyrisevän, Vahalahden ja
Kutalan lahkojen myllyt.

Asiakirjoista
Puustellin Arrindaattori David Tamlander anoi vuonna 1870 lupaa saada rakentaa Miemonkosken koskeen vuokraamalleen Sarkolan Nikkilä-nimisen puustellin maa-alueelle vesivoimalla käyvän tullijauhomyllyn 2:lla kiviparilla , yhden parin jauhatusta ja yhden parin ryynien valmistusta varten. Luvan kuvernöörin virasto myönsi vuonna 1874.

Myllyistä
Mylly sijaitsi n. 20 m Miemon sillasta ylöspäin Nikkilän puoleisella rannalla. Se oli 2-kerroksinen, käsin veistetyistä hirsistä rakennettu ja pärekattoinen. Käyttäjänä oli syöksyvesiratas. Kivipareja oli muistitiedon mukaan 3, jotka kaikki jauhokivipareja. Tamlander’in jälkeen oli myllyllä useita omistajia. Näistä muistetaan Rinne ja Virtanen, jota sanottiin myös “punaleuaksi”. Samanaikaisesti omisti Virtanen myös Odottavan myllyä, jossa hänellä oli Antti apupoikana. Virtasen jälkeen omisti myllyä Laaksonen ja viimeksi Järvelä. Hän korjasi myllyn 3-kerroksiseksi ja vesiturbiinilla käyväksi. Vuonna 1912 mylly paloi.
Tästä ns. Nikkilän myllyssä 150 m ylöspäin on Mekkosenvainio eli Vainiokoski, jossa sijaitsee Vainiomylly. Sen rakentamisvuotta ei tiedetä, mutta on se vanhin Sarkolan myllyistä, koska asiakirjoista selviää, että se jo silloin oli rappiotilassa, kun Tamlander anoi lupaa myllylleen. Mylly oli Sarkolalaisten lahkomylly , jonka omistivat 13 taloa. Ne olivat: Luidi, Mattila, Rekola, Erkkilä, Pauhu, Paavola, Hoikkala, Nikkilä, Keso, Mekkonen, Talola, Pelttari ja Tuomola, kukin 1/ 13. 1800-luvun lopulla Hoikkala ja Pelttari yhdistettiin Mattilaan, joten myllyyn jäi 11 osakasta. Mylly oli rakennettu käsinveistetyistä hirsistä, katto oli päreista. Vuosien 1905 - 1909 välisenä aikana lahko korjasi sen jalkamyllystä vesiturbiinilla käyväksi ja 2-kerroksiseksi. Kivipareja oli 3, niistä 2 jauhokiviparia ja 1 ryynikivipari. Korjauksen jälkeen lahko vuokrasi myllyn ensin Linholmille ja sitten Siivolalle. Vähän sen jälkeen lahko hajosi myyden myllyn yksityiselle Heikki Nuijanmaalle Orivedeltä; lahkon osakkaista Tuomolan jäädessä edelleen omistamaan myllysta 1/ 1 1.

Asiakirjoista:
Omistamansa 10/11 myllystä Nuijamaa myi vuonna 1913 Oskar Lindström’ille. Hän myi omistamansa osan myllystä vuonna 1917 Vihtori Kökölle Lempäälästä. Kökön kuoltua myi hänen vaimonsa Viivi Kökkö myllyn vuonna 1918 Johan Salin’ille Tuusulasta. Vuonna 1919 myi edesmenneen vaimo Sofia Salin myllyn Johan Tarkalle. Omistamastaan myllyn 1/ 1 1 Tuomola luopui vuonna 1926, myyden sen J. Tarkalle.
Samana vuonna mylly purettiin ja rakennettiin uudelleen samalle paikalle. Samalla sitä laajennettiin. Seinät tehtiin käsinveistetyistä hirsistä ja katto päreesta. Mylly on 2-kerroksinen ja vesiturbiinilla käyvä. Jauhinkivipareja on 3, vehnäkivi, ryynikivi, ryynimankeli ja 2 ohrankuorimakonetta. Vuonna 1934 J. Tarkka myi myllyn pojalleen Kalle Tarkalle ja hän myi sen veljelleen Edvard Tarkalle vuonna 1935. Vuonna 1939 laitettiin myllyyn ohrankuorimakoneitten tilalle kärkileikkaaja. Käyttövoimana on vesiturbiinin lisäksi sähkö, joka laitettiin vuonna 1941. Myllyn omistaa edelleen E. Tarkka. Vainiomyllystä n. 1200 m ylöspain on Sarkolankoski. Siinä oli kaikkiaan 6 myllyä. Ensimmäisen ns. Odottavan kolulla olevan Odottavan jalkamyllyn rakensi Tanni-niminen mies Rämsööstä 1800-luvun lopulla. Seinät oli tehty käsinveistetyistä hirsistä ja katto päreestä. Tannin jälkeen omisti myllyä Asp ja sitten Virtanen, josta jo mainittiin Nikkilän myllyn yhteydessä. Virtasen jälkeen oli myllyllä useita omistajia joiden nimiä ei muisteta. Viimein se jäi verorästeista Everd Mekkoselle, koska mylly oli hänen maa-alueellaan. Mekkoselta sen osti Kalle Koskinen. Pidettyään myllyä n. 20 vuotta, se purettiin ja siirrettiin Koskisen kohdalle 1900-luvun alussa. Tämä ns. Koskisen mylly rakennettiin 2-kerroksiseksi, vesirattaalla käyväksi ratasmyllyksi. Jauhokivipareja oli kaksi. Samanaikaisesti oli Koskinen myllärinä myös Tyrisevän lahkon myllyssä. Vuonna 1924 Koskisen mylly purettiin ja parhaat hirret käytettiin Koskisen navettarakennukseen. Tömyn mylly oli Sarkolan lahkomylly.

Asiakirjoista:
Sen Sarkolankoskessa olevan aseman omistajat: August Luidi, Kalle Paavola, Kalle Sorri, Antti Talola, Juha Erkkilä, Salomon Mattila, Kalle Pauhu, Efraim Mekkonen, Erlant Reko1a, Joel Tuomola ja Johan Helenius-Keso vuokrasivat vuonna 1888 50 vuodeksi Juha Jokiselle ns. Jutilan Jannelle. Tähän Jokinen rakensi 2-kerroksisen vesirattaalla käyvän ratasmyllyn. Seinät oli tehty käsinveistetyistä hirsistä ja katto päreestä. Seinähirret oli ostettu Karkun Niilekseltä. Myllyssä oli kaksi jauhokiviparia, yksi ryynikivi ja ohrankuorimakone. Mylly purettiin vuonna 1924 ja käyttökelpoiset hirret käytettiin sahaan, jonka Jokinen rakensi samalle paikalle. Tyrisevän lahkon mylly oli rakennettu 1800-luvun lopulla. Seinät oli tehty käsinveistetyistä hirsistä ja katto päreistä. Vihtori Tammeliini, joka siinä oli lähes 20 vuotta myllärinä, korjasi myllyn vuonna 1894 2-kerroksiseksi ja ratasmyllyksi. Käyttäjänä oli vesiratas. Kivipareja oli kaksi. Tammeliinin kuoltua hoiti myllyä muutaman vuoden August Ylinen ja hänen jälkeensä toistakymmentä vuotta Kalle Koskinen. Hän laittoi myllyyn ohrankuorimakoneen. Vahalahden lahkon mylly oli rakennettu 1800-luvun lopulla käsinveistetyistä hirsistä. Katto oli päreestä. Myllyn rakennutti Juha Jokinen ja oli hän siinä myös myllärinä. Lahkon osakkaina olivat mm. Ala-Uotila, Ylä-Uotila, Marjala, Pappila ja Lintanen. Vuonna 1891 Jokinen korjasi myllyn jalkamyllystä ratasmyllyksi. Käyttäjänä oli vesiratas. Kivipareja oli 3, joista 2 jauhokivipareja ja yksi ryynikivi. Jokisen kuoltua 1934 jäi myllyn hoito hänen pojalleen Kalle Jokiselle. Vuonna 1936 Tyrisevän ja Vahalahden lahkot hajosivat, myllyt purettiin ja lahkon osakkaat luovuttivat osuutensa Kalle Jokiselle. Hän yhdisti myllyt rakentamaansa uuteen myllyyn. Se rakennettiin 2-kerroksiseksi ja vesiturbiinilla käyväksi. Myllyssä on 3 jauhokiviparia, kuorimakone ja litistysmankeli. Käyttövoimaksi vesiturbiinin lisäksi laitettiin sähkö vuonna 1940. Omistaja on edelleen K. Jokinen. Myös Kutalan lahkon mylly oli rakennettu 1800-luvun lopulla. Seinät oli tehty käsinveistetyistä hirsistä ja katto päreestä. Myllyä hoiti alkuaikoina ns. Mylly-Kalle ja hänen jälkeensä ns. Mylläri-Adolffi. Kummankaan oikeita nimiä ei muisteta. Vuonna 1896 tuli mylläriksi Johan Tarkka. Samana kesänä hän muutti jalkamyllyn 2-kerroksiseksi ratasmyllyksi, jonka käyttäjänä oli vesiratas. Kivipareja oli 3, niistä 2 jauhokiviparia ja yksi ryynikivi. Vuonna 1900 tuli mylläriksi Kalle Finska. Hänen jälkeensä oli Kalle Luidi ja Arttu Lehtimäki. Vuonna 1924 Kutalan lahko hajosi ja valtuutti lahkon puolesta J. Tarkan ja Ollilan myymään myllyn huutokaupalla Kalle Kouvolle. Hän laittoi myllyn vesiturbiinilla käyväksi ja kiviparien lisäksi hän laittoi vehnäsihdin ja ohrankuorimakoneen. Vuonna 1930 Kouvo myi myllyn Kalle Jokiselle ja vuonna 1936 mylly purettiin ja yhdistettiin Jokisen rakentamaan myllyyn. Sarkolankoskesta n. 3000 m ylöspäin on Hummerkoski, jossa sijaitsee Hummerkosken mylly. Sen rakennutti August Katajisto l800-luvun lopulla. Seinät oli tehty käsinveistetyistä hirsistä ja katto päreestä. Mylly oli ratasmylly, jota käytti vesiratas. Kivipareja oli kolme, niistä kaksi oli jauhokiviparia ja yksi ryynikivi sekä ohrankuorimakone. Katajiston jälkeen hoiti myllyä hänen poikansa Eino Katajisto. Han laittoi myllyn vesiturbiinilla käyväksi. Vuonna 1945 mylly paloi ja vuonna 1946 se rakennettiin uudestaan laudasta saamalle paikalle. Katto tehtiin päreestä ja kivipareja oli yksi. Vuonna 1948 E. Katajisto myi myllyn Kokolle ja sen jälkeen se on ollut kauppamyllynä. Myllyssä on nykyään 2 kiviparia ja kärkileikkaaja. Nykyinen omistaja on Eino Joutsijärvi.

Tämän aineiston on Sarkolan Nuorisoseura kerännyt 1950-luvulla Sarkolan alueelta ja aineistoon talletettuna Porin museossa.

Kertojat: Johan Tarkka, vanhaisäntä, s. 1871
Ida Koskinen, vanhaemäntä, s. 1872
Kalle Ahtee, tilallinen, s. 1884
Kalle Jokinen, mylläri, s. 1890
Edvard Tarkka, mylläri, s. 1895

Koonnut: Nimim. Teka, Terttu Tarkka

Aineisto on kirjoitettu käsinkirjoitetusta kirjeestä ja saattaa sen vuoksi, tarkastuksesta huolimatta sisältää nimi-, paikka- ja asiavirheellisyyksiä, joista olen pahoillani.

K. Erkkilä

Lisätietoja